olette väärässä. Olin vain taudin murtama ja sitten toivuin ja oli paljon asioita ajateltavana ja paljon asioita, joita ei jaksanut ajatella. Ja nyt on taas viikonloppu, johon en ole ladannut muita odotuksia kuin että aion levätä ja palata maanantaina rauhallisena töihin.

Ihoa kutittaa, pitäisi kai rasvata. Pää on ajatuksista tyhjä, pää on melkeinpä vapaa. Tekemään mitä vain. Ruumis ei ehkä jaksa kaikkea, eikä mieli tee, olenpahan vaan.

Ei ole mitään sanottavaa, on onnellinen olo kun ei ole mitään sanottavaa. Voi vain ihailla kauneutta ympärillään. Sitä kauneutta on paljon. Minne vain katsoikaan.

Vaikeinta tällä hetkellä on se kun kuivunut iho kutisee (miehet ei rasvaa) ja en meinaa keksiä tähän kymmentä minuuttia kirjoitettavaa. Vielä olisi kuusi minuuttia jäljellä. Ei ole mitään asiaa. Ei ole mitään aloitettavaa, kun mikään ei tunnu niin kauhean tärkeältä. Enkä sano tätä mitenkään lannistuneena, oleminen itsessään on tärkeää. Kirjastoon en tänäänkään ehtinyt. Se suljettiin neljä minuuttia sitten, enkä muistanut. Nukuin päiväunet, ehkä kymmenen minuuttia. Se tuntui kymmeneltä tunnilta. Jos saisi tämän kymmenen minuutin bloginkin tuntumaan kymmeneltä tunnilta. No, ainakin itselle se tuntuu siltä, kirjoittajalle itselleen. Ja vielä en ole ainakaan huomannut sanoneeni tai tarkemmin kirjoitettuna kirjoittaneeni tähän mitään mikä olisi kenellekään tärkeää, edes tekijälleen. Kirjoitus on arvoton, mutta se ei haittaa, kaikelle ei tarvitse määritellä arvoa. Hattrick -joukkueen pelaajien TSI-arvot olivat pääasiassa laskeneet. Ei se mitään, uskon tulevaisuuteen sillä saralla.

Nyt on jo aika valoisaa. Ilma on muutenkin mieluisa, vain muutama pakkasaste. Kevättä kohti ollaan menossa, totean. Kevättä kohti. Kevättä kohti ollaan menossa.

Ehkä pitäisi tehdä aikataulu tai jotain? Että osaisi toimia. Aikataulu. Ehkä. Mutta ehkä ei tänään. Ehkä ei. Ehkä.

Ja nyt vain kirjoitan ja odotan minuutin vaihdetta. Nyt se on jo lähellä. Nyt se tapahtui.