Kirjoitan sinulle pitkästä, pitkästä aikaa, rakas päiväkirja. Syy on se, että haluaisin kirjoittaa runon, mutta en saa mitään aikaiseksi. Tai varmaan saisin, jos alkaisin vääntää, mutta en jaksa.

Lähetin nyt sen Erkon kilpailutyön tuossa maanantaina. Mikäs siinä, tulipahan tehtyä. Sen jälkeen on ollut olo, ettei tarvitse ikinä enää kirjoittaa mitään. Toisaalta hyvä olotila, mutta toisaalta se oli sama kuin olisi riisunut naamarin ja pitää opetella elämään niin, että ihmiset näkevät oikeat kasvot.

Oppilaat katsoivat ja kuuntelivat tänään ihan vakavana kun selitin miehestä, joka oli tappanut neljä ja sitten joutunut elinkautiseen, mutta kuitenkin nyt on löytänyt elämälleen uuden suunnan. Muistin jälkeenpäin, ettei se tappanut kuin kaksi. No, väliäkö tuolla, neljä tai kaksi.

Muutenkin töissä oli ihan jees, vaikka täytyy myöntää, että panikoin yhden tunnin takia etukäteen ihan liikaa, vaikka ei olisi ollut syytä. Se meni hyvin. Mutta kun tuntui, ettei keksi mitään asiaa siihen tunnille. Ja sitten sitä tuli liikaakin... Annoin oppilaiden itse keksiä. Tästä opimme sen, että tuntisuunnitelma on jo oikeastaan siinä, kun on edes jotain vaihtoehtoja tarjolla, olivatpa ne sitten miten hyviä tai huonoja tahansa.

Nyt on olo, että kuin viikonloppu olisi jo alkanut, vaikka huomenna pitäisi kyllä mennä ihan normaalisti töihin, mutta se on jotenkin kuormitukseltaan niin paljon kevyempi päivä. Opettajan työ on yllättävänkin vaihtelevaa. Vaikka on siinä samankaltaisuuksiakin ja varmaan ne näkyvät sitä enemmän, mitä pidempään työssä on.

Nyt taustalla soi Mikko Alatalon aamuyön kahvit. "Taivas kuinka laiha sä oot", "pannaan vielä piste päälle i:n", varsin ilmeikäs ja persoonallinen sanoitus. Joskus yllttävänkin epäilyttävät biisit kyseenalaisilta artisteilta saattavat olla tosi hyviä tai sitten olen vain sekaisin.

En ole. Vaikka niinkin on sanottu. Mutta vain taiteilijapersoonastani, joka on vähän semmoinen korostetun hassu. Sisäisesti. Ulkoisestihan olen hirmu tavallisen oloinen kaveri ainakin nykymaailman mittapuulla. Tai ehkä vähän omaperäinen, mutta en mitenkään friikkimäisen taiteellisella tavalla, vaan maulla. En sitten tiedä, onko maku hyvä vai huono ja huomaan kirjoittavani ihan täyttä heinää. Niinhän se käy kun kirjoittaa itsestään. Nyt taidan lopettaa. Keuhkoa viiltää hengittäessä, on viiltänyt jo kuun. Onkohan siinä syöpä? Moi.