Hyvä Suomi, hyvä Markku Uusipaavalniemi. Ette hävinneet huonolle.

Nyt on aikaa kirjoittaa. Kävin äsken kaupassa. Ostin valmisperunalaatikkoa, kolme mandariinia, litran mustikkakeittoa ja minttusuklaarakeita. Nyt syön valmisperunalaatikkoa.

Nyt on aikaa kirjoittaa. Elän elämääni kuin minä tahansa arki-iltana. Jätän viinit ja karaoket väliin, niin kuin ei neuvottu. Nautin elämästäni. Nautin täydellisestä yksinäisyydestä. Nautin perunalaatikosta.

En aio valvoa myöhään. Lähden huomenna toiseen kaupunkiin heti kun jaksan.

En välttämättä edes katso Suomen ja Venäjän peliä. Tai no ehkä eka erän. Jostain syystä olen melko varma, että "punakone" lyö Suomen miten tahtoo. Ei se ole lopputulos jota toivon, Suomen voittoa minä toivon, varsinkin kun ei "punakone" edes enää ole mikään "punakone". Ja kummassakin joukkueessa on samanlaisia ökyrikkaita NHL-pelaajia, joiden soisi lahjoittavan suuren osan palkastaan Afrikkaan tai edes oman maan köyhille.

Ei minua urheilussa rievo mikään muu kuin nämä ylitienaavat huippuammattilaiset lajista riippumatta sekä doping. Toki ärsyttää myös se, että jotkut vanhemmat pakottavat lapsensa urheilemaan, mutta sitä en kuitenkaan pidä niin älyttömän pahana asiana, koska luonnonlaki on, että jossain vaiheessa pakotettu lapsi kyllästyy. Jos ei kyllästy, ei sitä ole silloin pakotettu. 

Ja jotenkin uskon, että noit "pakottajia" on entistä vähemmän. Ai niin ostin myös jukurttia. Ei minua dopingissakaan itse käyttö niinkään ahdista, minusta on itse asiassa omassa maailmassaan ihan ok, jos flunssainen urheilija ottaa salbutamolia tai muuta sellaista, koska haluaa niin kiihkeästi mukaan kilpailuun, mutta dopingin käyttö sen takia, että voitetaan muut ihmiset, on narsistista. Silloin kilpailu ei ole enää leikkiä. Itä-Saksan ja Neuvostoliiton dopingin jollain tapaa ymmärrän, koska heillä urheilu palveli suurempaa päämäärää eli oli ihan oikeasti muutakin kuin leikkiä.

Olihan se ihan kiva sekin, että Tanja Poutiainen oli hopealla. Tuli vaan mieleen, kun se laski juuri telkkarissa.