Myöhästyin bussista. Vielä kolme minuuttia ennen sen oletettua lähtöaikaa olin kahden vaiheilla, koska tiesin, että jono saattaa viivästyttää sen todellista starttia. Sitten huomasin eteisessä haisevan roskapussin ja kokeilin repun painoa ja päätin, että tämän hetken kuntoni ei kuitenkaan riitä riskinottoon. Ratkaisu suomeksi sanottuna vitutti puoli tuntia ja ajattelin, etten lähde ollenkaan, mutta olen yrittänyt kerätä tarmoa saadakseni itseni seuraavaan autoon (joka lähtee niinikään kahden tunnin päästä) ja samalla jatkanut keskeneräistä siivousta. Flunssan oireetkin iskivät saman tien kun tajusin, etten ehdi autoon. Nyt se olisi jo pitkällä.

Tämmöistähän tämä elämä on. Säätämistä kaiken maailman asioiden kanssa. Vaikka noudattaisi rentoa elämänasennetta ei silti ikinä kykene rentoutumaan. Aina on jotain, mitä pitäisi tehdä. Vähän sekava olo. Ihan sama toisaalta, vaikka jäisin tänne asuntooni makaamaan koko loman ajaksi. Siellä toisessa paikassa olisi urheilukilpailu, mutta toisaalta tässä kunnossa se on aivan älytöntä touhua. Tosin, eipä siinä oikeastaan ole mitään merkitystä loppujen lopuksi sillä miten kulkee, vaan se jälkeenpäin tuleva hyvä olo ja sosiaalinen puoli. 

Telkkarista tulee curlingia. Pronssiottelu. Taitaa jäädä Uusipaavalniemen ja kumppaneiden taistelu kullasta katsomatta, bussimatka ajoittuu juuri siihen. Taitaa jäädä iltakahvitkin erään ystävän kanssa väliin, toisaalta asiassa on hyviäkin puolia, voipahan käydä ajoissa nukkumaan.

Mitä tässä nyt kolme minuuttia keksisi? Sanainen arkkuni on lukossa. Olen helvetin huono kirjoittamaan yhtään mitään, helppohan se sellaisen on kirjoittaa, joka osaa. Itselläni menee aina paskan jauhamiseksi. Ei jaksa keskittyä. Minulla on varmaan aivoissa joku loiseläin tai sitten niiden kapasiteetti on yksinkertaisesti vajaa.

Nami nami. Nami nami. Nami nami nami nami.

Yritän valaa itseeni Marko Bjurström henkeä. Ehkä pitäisi vähän ketkuttaa lantiota illan ratoksi, jos se helpottaisi tätä huonoa oloa, jolle ei ole mitään näkyvää syytä.