Pappa kuoli tänään klo 18.30. Kunnia hänen muistolleen.

Hän syntyi 1915 eli oli siis vanhempi kuin Suomen valtio. Ensimmäiset kahdeksan elinvuottaan hän asui samassa pikkukaupungissa, josta minäkin olen kotoisin, pienessä mökissä joen rannalla, vilkkaalla esikaupunkialueella, naapurissa oli mm. mylly ja yleinen sauna. Hänen isänsä oli töissä aluksi torimyyjänä ja sittemmin työväen osuuskaupan kauppiaana ja äiti oli ammatiltaan taloudenhoitaja. Nuorempia sisaruksia papalla oli viisi, joista kaksi kuoli nuorena. Pappa oli siinä mielessä onnekas, että hän sai käydä koulua. Kaikilla sisaruksilla ei ollut siihen mahdollisuuksia.

Jossain vaiheessa perhe muutti kaupungista pois, kun kauppa lakkautettiin. He asuivat parissa muutaman tuhannen asukkaan kunnassa. Pappa kertoi, että he tekivät kavereiden kanssa omatekoisia räjähteitä, joilla yrittivät kalastaa ja soittivat ns. pirunviulua. Ei räjäyttämällä kalaa saanut, mutta kerran oli hiuskarvan varassa, ettei kylän poliisi veneineen joutunut dynamiitin uhriksi.        

30-luvulla perhe muutti maalle pienelle tilalle, jossa äitinikin on sitten myöhemmin saanut alkunsa. Siellä peräkylällä harjoitettiin normaalia maaseudun omavaraistaloutta eli maanviljelystä ja karjanhoitoa. Oli lehmiä, sikoja ja hevonen.

1939 pappa joutui muiden mukana elämänsä ainoalle ulkomaanmatkalle. Hän palveli viisi vuotta tykistössä. Talvisodassa oltiin kovissa paikoissa Kollaalla ja Taipaleella. Hän muisteli usein, miten sai eräältä naiselta (tyttöystävä?) joululahjaksi rintamalle sukat. Pari päivää myöhemmin tuli tieto, että nainen oli kuollut kaupunkiin kohdistuneissa rajuissa pommituksissa.

Jatkosodasta pappa kertoi, että eräänä iltana sodan loppuvaiheessa he näkivät kaukana Leningradin valot ja sitten pari päivää myöhemmin tulikin jo kiireinen lähtö takaisin.

Sodan jälkeen pappa palasi kotitilalleen ja tapasi tulevan vaimonsa. Siitä liitosta syntyi 4 lasta, mm. äitini. Elämä ei ollut kovinkaan yltäkylläistä, mutta eteenpäin mentiin. Papalla oli aina humoristinen ja positiivinen elämänasenne. Vielä viimeisinä aikoinaankaan hän ei koskaan puhunut kuolemasta.

Hänen varsinainen elämänuransa oli siis pienviljelijänä. Sitä työtä hän teki melkein 2/3 pitkästä elämästään. Mummoni, joka oli selvästi nuorempi, sairastui 80-luvun alussa ja se teki myös papan elämän raskaammaksi. Vähitellen oli pakko luopua sekä viljelystä, että eläimistä, kun lastenkin leipätyö oli löytynyt kaupungista.

Minä muistan papan vanhana miehenä jo silloin kun olin pieni. Mutta hän oli iloinen ja kertoi tarinoita ja teroitti viikatetta ja niitti heinää ja istuskeli mielellään talon rappusilla tai pihakeinussa polttelemassa piippua. Hän lopetti tupakanpolton 1994 lääkärin kehoituksesta ja olikin sen jälkeen erittäin hyväkuntoinen. Muistan kun hän melkein 80-vuotiaana hyppäsi vielä uimahallissa pää edellä korokkeelta. Nuorempana sama temppu tosin oli onnistunut kympistä. Hän ei ikinä varsinaisesti harrastanut urheilua (toisin kuin isäni suku ja äitini äidin sukulaiset), mutta oli nuorempana ollut hyvin ketterä kaveri ja hyvä mm. voimistelussa. En ole tainnut niitä ominaisuuksia periä.

Mummon sairaus (parkinsonin tauti) paheni ja hän kuoli 1998 eli viimeiset vuotensa pappa vietti leskimiehenä. Enon rakennettua muutama vuosi takaperin läheiselle mäelle, pappa asutti taloa yksin. Se ei tuottanut ongelmia. Kodinhoitaja kävi aina silloin tällöin ja elämä meni eteenpäin omaa tasaista rataansa. Viimeisenä henkireikänä papalla olivat kanojen ja omenapuiden hoito. Lisäksi hän ruokki kotipihan lintuja, huolehti niistä läpi elämänsä. Muutama vuosi sitten pappa kaatui jäätiköllä hakiessaan postia ja satutti lonkkansa, mutta sekään ei vielä menoa haitannut, vaikka liikkumista vähän rajoittikin ja rollaattori tuli tutuksi.

Viime kesänä pappa vietti 90-vuotisjuhliaan. Ne olivat mukavat juhlat ja päivänsankari oikein virkeä. Juttelimme paljon ja hän muisteli sellaisiakin asioita varhaislapsuudestaan, mistä ei ole tullut puhuttua. Ensimmäinen työpaikka papalla oli ollut kaupungissa lehdenmyyjänä, Vapaus ja Tiedonantaja sen ajan tyyliin. =)

Sotajuttuja hän kuitenkin yleensä muisteli. Kai viisi vuotta rintamalla on jättänyt jokaiseen lähtemättömän vaikutuksen.

Viime Jouluaaton vietimme papan luona. Hän oli jo silloin hieman väsynyt, sairastanut pari keuhkokuumetta syksyn aikana. Mutta joulupöydässä hän söi kaikkea tarjolla ollutta ja oli muutenkin hämmästyttävän virkeä. Ei mennyt kauaakaan, kun alkoi ikävä kierre. Kuntoutuksessa käyntejä lisättiin yhdestä kahteen viikossa, mutta sitä ei tainnut vanhuksen kunto enää kestää.. Viimeiset 1,5 kuukautta olivatkin sitten siirtelyä osastolta toiseen ja jopa naapurikuntaan terveyskeskukseen (melkein rikollista toimintaa!!!) Pari päivää hän ehti olla melko terveenä vanhainkodissa, kunnes keuhkokuume, tuo vanhusten tyypillinen sairaus, iski taas. Hieman dementiaoireitakin oli ja osittain lääkkeistä johtuvaa sekavuutta, mutta minut hän aina tunsi kun kävin. Viimeisen kerran kävin viikko sitten ja silloin pappa nukkui koko ajan. Olin jo melko varma, että se saattaisi olla viimeinen kerta. Sunnuntaina kuitenkin, kun tila tuntui olevan melko vakaa, ajattelin, että ehkä vielä ehdin hänet nähdä. Olisi ollut mahdollisuus mennä katsomaan. En mennyt. Harmittaa.

Lepää rauhassa, olet leposi varmasti ansainnut.